perjantai 15. helmikuuta 2013

Uusi minä

"Ei ihmiskehoa ole suunniteltu kantamaan tuollaista massaa", sanoi eräs salskea neurologi ohimennen. Kyseinen lause oli kuin märkä luutu vasten kasvoja. Laaja tunteiden kirjo pyyhkäisi ylitseni. Ensireaktiona oli loukkaantuminen, joka hetken päästä vaihtui syvään ja mietteliääseen hiljaisuuteen. Kun omat tunteet laittoi hetkeksi sivuun, ymmärsi lääkärin lausahduksessa olevan paljonkin perää. Siinähän se lääkärikäynti meni omien ajatusten pyörteissä. Poistuessani lääkärin vastaanotolta olin edelleen hyvin mietteliäs ja hiljainen, ja mietteliäs olin pitkään tuon lääkärikäynnin jälkeenkin.

Nyt muutama kuukausi myöhemmin yritän sopeutua tuon lääkärikäynnin inspiroimaan muutokseen, ja oppia tuntemaan itseni uudelleen. Koko elämäni olen tuntenut minän, joka on jo ihan pienestä ihmistaimenesta lähtien vihannut liikuntaa sen jokaisessa muodossaan, ja tuudittautunut ajatusmaailmaa "I'm bored, let's eat". Nyt yritän ymmärtää uutta minääni, jolta löytyy runsaasti energiaa ja viitseliäisyyttä, ja jonka lompakosta löytyy pizzerian ruokapassin ja Hesburgerin etuseteleiden sijasta salikortti ja uimahallin sarjalippu. Yritän olla nauramatta itselleni kävellessäni ruokakauppaan kilometrejä kilometrien perään, ja soittaessani hengästyneenä poikaystävälle "no nymmoon puolen kilsan päässä kaupasta, jotta voit lähtiä ajamaan tännepäin". Poikaystävä puolestaan huvittuu joka kerta siitä, kun allekirjoittanut hyppii onnesta soikeana lumisateessa todeten, että taas SAA kolata.


Loppujen lopuksi yksikään sormus nimettömässä ei olisi riittänyt synnyttämään näin vankkumatonta päätöstä muuttaa elintapani, mutta kyllähän se antoi loistavan kimmokkeen siirtyä kuukausia kestäneestä ajatustyöstä käytännön puolelle. Muussa tapauksessa olisin muutosvastaisena ihmisenä saattanut lykätä prosessin alkua hamaan tulevaisuuteen. Jos joku olisi vain osannut näyttää jo vuosia sitten, miten onnelliselta ja hyvältä olo voikaan tuntua muutoksen myötä, olisin tarttunut epäkohtiin jo paljon aiemmin. Nyt sillä ei kuitenkaan ole enää väliä. Vanha minä, uusi minä, minä kuin minä. Mutta ennen kaikkea täällä kirjoittaa nyt kokonaisvaltaisesti onnellinen minä.


Näiden pintaraapaisua syvempien pohdintojen myötä haluankin toivottaa kaikille mitä mainiointa alkavaa viikonloppua!

perjantai 8. helmikuuta 2013

Yllätyslöytö Postista!

Sattuipa taannoin kohdalleni yksi viaton keskipäivän käynti Postissa ihan vain työasioiden yhteydessä. Tehtävä oli hyvin yksinkertainen: kirjeet kuljetuslaatikkoon, laatikko luukusta sisään ja tyttö takaisin auton rattiin aiheuttamaan vaaratilanteita liikenteessä. No joopa joo. Siinä rutiininomaisesti posteja laatikkoon lätkiessäni ja kannoilla kääntyessäni silmiini osuikin tavallisuudesta poiketen jotain hirmuisen kivaa. Siinä paikalla, missä aiemmin oli seisonut läjä joulusuklaiden jäämiä ja Angry Birdsin tuotteistettua krääsää, olikin jotain aivan muuta. Puhtaanvalkoiset palmikkoraidat ja pieni nahkainen yksityiskohta kääriytyneenä lasisen lyhdyn ympärille näytti jotenkin niin pehmoiselta, niin satumaisen talviselta. Oikeastaan nämähän olivat miljoona kertaa kauniimmat, mitä pitkään haaveilulistallani olleet tuikkukipot virkattuine päällisineen. MULLE!

Maltoin kuitenkin vielä mieleni, sillä pelko lyhtyjen alle piilotetusta Postin yleisen hintatason mukaisesta hintalapusta pakotti vakavasti punnitsemaan hankinnan kannattavuutta. Mutta mitä vielä, melkein ilmaista kuin saippua! MULLE, MULLE, MULLE! Poistuessani hihittelin vielä tyytyväisenä Postin neidolle, etten olisi heti ensimmäiseksi uskonut tekeväni näin loistavia sisustuslöytöjä nimenomaa Postista ja vieläpä näin suopeaan hintaan. No, joskus Postikin osaa yllättää, ja vieläpä positiivisesti. Nyt tämän materialistin olo on sellainen sydän potenssiin miljoona.



perjantai 1. helmikuuta 2013

Säästökuurille

Pienet ja tunnelmalliset. Ei turhan jäykät, ihan rennot vain. Sellaiset, joissa perinteillä ja etiketeillä ei ole minkään taivaan valtakunnan merkitystä. Unohdetaan kaikki sellainen. Jalassaan voi olla vaikka puhkitalsitut reiskat, jos ne vain hyvältä tuntuu. Juhlittaisiin solmittua liittoa, ei hienosti askarreltuja pöytäkortteja tai kuukausikaupalla mietittyjä istumajärjestyksiä. Sellaiset meidän näköiset, joiden eteen ei olisi tarvinnut stressata hiuskarvan vertaa. Joo, sellaiset kuulostavat ihan meidän häiltä.

Kaikista rennoimmatkin häät vaativat silti aikaa ja rahaa. Yritän tsempata itseäni kovasti; kyllä minä pystyn säästämään. Loppujen lopuksi en taida luottaa itseeni alkuunsakaan tämän asian suhteen. Minulla kun on tapana tuhlata kaikki rahani viimeiseen senttiin saakka. En ole missään vaiheessa elämääni säästänyt. Tietoisena puolentoista vuoden säästörupeamasta yritin motivoida itseäni hankkimalla jotain, mistä olen kauan haaveillut – vielä kun niin saattoi tehdä. Seuraavista tileistä kun pitäisi olla jo irrottamassa sisustustakan, ellei kahdenkin verran rahaa säästöön. Voi hyvä tavaton. Niin, ja sitten on vielä ne tuhatpäiset kilotkin, mitkä pitäisi jollain tahdonvoimalla karistaa.


Sisustaminen ajatuksena tuntuu kovin etäiseltä nyt, kun elämässä on niin suuria asioita meneillään. Eniten inspiraation puute näkyy juurikin sisustusasioiden laiminlyöntinä, kun kaikki energia keskitetään elämäntapamuutoksen hallintaan ja ylimääräiset rahat tiukkaan säästämiseen. Ikäväkseni Eamesin DSR:t, Artekin Kannot ja Hayn Trayt ja DLM:t tuntuvat nyt tyystin kaukaisilta unelmilta. Mutta toisaalta täytynee myös tunnustaa, ettei freesausta kaipaava koti ole päällimmäisenä mielessä, kun ajatukset karkaavat tuon tuostakin timanttisormuksiin ja tylliunelmiin...
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...