tiistai 29. marraskuuta 2011

Ei menny taaskaan niinku strömsössä

Olen sotkenut ja pilannut vaatteitani kymmenillä eri maalisävyillä ja -merkeillä. Osaan kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että Bilteman halpamaali ei edullisesta hinnastansakaan huolimatta (19,90/ 5l) tarjoa riittävästi vastinetta rahoille, kun vasta viides kerros peittää jotenkuten. Tämän opin maalatessani porraskäytävän paneeleita kymmeneen otteeseen. Voin myös kertoa sen, ettei Lidlistä ostettu hitlermaali halua lähteä vaatteista, vaikka ne heittäisi pesuun välittömästi vahingon käytyä. Lisäksi (vinkkinä remontoijille) osaan myös kertoa, että Tikkurilan Remoplast on varmaankin markkinoiden halvin (8,90e/2,7l) ja hinta-laatusuhteeltaan parhain maali, vaikkakin A-pohjansa vuoksi sävytettävissä ainoastaan vaaleisiin sävyihin. Tiedän myös kertoa sen, että Betolux haisee järkyttävän pahalle järkyttävän pitkään, kiitos liuotinohenteisuutensa. Tämän sain kokea maalatessani portaita tärpättihuuruissa. Huolimatta vahvasta maalikäryistä ja ehkä liiankin kiiltävästä lopputuloksesta, halusin käyttää kyseistä maalia portaiden lisäksi myös entisöitävässä senkissäni. Nyt se on tehty. Enää vetimet puuttuvat, jotka olen pistänyt tilaukseen ulkomailta. Hurraa!


Senkki ei kuitenkaan ole tämän postauksen pointti. Teen siitä oman postauksen, kunhan vetimet vain saapuvat ulkomailta. Pointti on se Betolux, joka oli muka niin kivaa ja hyvää maalia. Entisöintioperaation jälkeen maalia jäi mukavasti yli. Silloin mieleeni juolahti porraskäytävä. Porraskäytävän umpinaisuus kun tuottaa pienoisia vaikeuksia tavaroiden siirtämisen suhteen. Portaat joutuvat koetukselle, kun toisessa päässä on kannattelemassa tällainen maailman onnettomuusalttein ja kömpelöin ihminen. Siitä syystä portaiden peilikiiltävä pinta on ottanut osumaa kerran jos toisenkin, milloin crosstrainerin, millon lepotuolin siirtämisen vuoksi. Nytpä minulla olisi maalia, jolla paikata portaat. No kutun villit.


Toimeliaana ihmisenä paikkailin eilen portaiden vekkejä, ja olin varsin tyytyväinen saadessani tuon takaraivossa kolkuttaneen työn pois listalta. Tänä aamuna oli ilo ylimmillään, kun talsin aamu-unisena portaita alas. Jokainen paikattu kohta hohkasi eri sävyn valkoista, kirkkaampaa valkoista, mitä itse portaat. Yön aikana portaani olivat muuttuneet albinoleppäkertuiksi! Hetken aikaa tilannetta tarkastellessani huomasin, ettei kyse ollut märästä maalista, valitettavasti. Harvinaisen hyvin oli maali kuivunut, kun ei edes kynnen räävintään reagoinut. Raahasin maalatun senkin portaiden vierelle, ja pintoja peilaillessani huomasin, että maalissa oli todellakin sävyeroa - ja paljon! Portaiden maali taittoi keveästi punertavaan valkoiseen, kun taas senkin maali taittoi keltaiseen (HUOM! Molemmat ostamani maalit olivat sävyttämättömiä perusvalkoisia!). Kiva homma oli tämä. Eipä siinä muuta kuin veitsi, vanulappuja ja tärpättipullo kouraan heti aamusta, ja paikkamaaleja rapsuttelemaan pois. Vaivaiset kahdeksan tuntia vierähti siinä operaatiossa. Kiitos kömpelyyteni ja huonojen työasentojen, on yksi sormistani turvonnut kaksinkertaiseksi, ja mustelmiakin on joka puolella. Tarvitseeko enää muistuttaa siitä huonosta tuurista tähän taloon liittyen? Heh.

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Joulupöhnä

En ole kirkollinen, tai järkkymättömän uskonnollinen ihminen. Uskonto on mielestäni kaunis asia, mutta itse käsittelen aihetta omalla tavallani. Uskoni ei vaikuta jokapäiväisessä elämässäni, eikä se saa minua tekemään tai näkemään asioita toisin. Silti lasken itseni uskovaiseksi, pidän myös kirkon hartaasta ja rauhaisasta ilmapiiristä. Tänään kirkossa taitaakin olla paljon ihmisiä, sillä vietämme ensimmäistä adventtia. Pienenä saimme aina mummilta adventtikynttilän, jonka sytyttämisestä riitelimme pikkuveljeni kanssa joka ikinen päivä, aina sinne jouluaattoon saakka. Siinä iässä vuorottelu ei tuntunut reilulta, kun jäi itse joka toinen päivä paitsi siitä hauskuudesta. Voi sääli meidän vanhempia! Myöhemmällä iällä adventeilla ei ole ollut enää merkitystä, ainoastaan se on jotenkin konkretisoinut sen faktan, että joulu on pian ovella. Ihanaa!

Adventti oli kerrassaan loistava tekosyy lähteä ostamaan uusia joulukuusenkoristeita vanhojen (ja ehkä hivenen mauttomien) vaaleanpunaisten tilalle. Jostain syystä tänä vuonna minua ovat vetäneet puoleensa kaikki puna-valkoiset jouluun liittyvät asiat, joten joulukuusikin on sen mukainen. Vielä kun saisin aikaiseksi hankkia punaisen latvatähden! Puna-valkoista värimaailmaa on onneksi lehdet ja marketit pullollaan, eli en pääse joulumieltä pakoon edes arkisten ruokaostosten aikana. Tästä päivästä eteenpäin joulufiilis tulee olemaan luultavasti entistä enemmän läsnä, sillä joulukoristeita ihastellessa minut valtasi pitkästä aikaa se lapsellisen ihana joulupöhnä. Pöhnän iskeminen keskellä kauppaa aiheutti suurta hilpeyttä, äänekästä hihitystä, typerää virnistelyä ja luonnollisena seurauksena myös poikaystävän nolaamista. Heh. Kotiin päästyäni pistin heti glögin kuumenemaan, piparit esille, joululaulut soimaan ja kävin kuusenkoristeiden kimppuun. Joulu tulee, joulu tulee! ♥

 Ensi vuonna lupaan ostaa suuremman ja kauniimman valkoisen kuusen, jossa on myös hopeisia havuja. Tuo miniatyyrijoulukuusi aiheuttaa vain huvitusta nurkassa pönöttäessään. Onneksi olohuoneemme on pieni, joten se kompensoi kuusen pienuutta. Toiveajattelua, ehkäpä.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Sohvan kirous

Kun olohuoneen ainoan potentiaalisen sohvansijoitusseinän leveys on tulitikkurasiamaiset 221,6cm, on varmaankin melko helppo päätellä, että noin 20cm seinää pidemmän divaanisohvajärkäleen sijoittaminen tuottaa pienoisia vaikeuksia. Krhm. Koko ei toki ollut ainoa harmaita hiuksia aiheuttava tekijä, sitä oli myös väri ja materiaali. Jotenkin romantiikkaa, raikkautta ja vaaleutta tavoitteleva uusi sisustusminäni ei mieltänyt tummanruskeaa ja selkeälinjaista sohvaa enää omakseen. Tai olihan se juuri omiaan yksiööni. Sinne se sopi kuin nenä poskien väliin. Tähän rintamamiestalorotiskoon ja uudistuneeseen visioon unelmasisustuksesta se ei kuitenkaan sopinut yrittämälläkään. Lisäksi voitteko edes aavistaa, miltä näyttää tumma sohva, joka on valkoisen pohjavillan omistavan ragdollin ehdoton suosikkipaikka talossa. Vannon, ettette edes halua tietää. Ette myöskään halua tietää, miltä näyttää sohva, jonka materiaali on houkuttelevasti samankaltainen raapimispuun kanssa. Voi että, kun minä sitten välillä rakastankin kissaani! ♥

Minuun iskee aivan hirvittävä kaiho ja haikeus, kun katselen tätä yksiöni olohuonenurkan kuvaa. Kotini oli minun makuuni täydelisesti sisustettu, ja olisi se sitä edelleen, vaikka rintamamiestaloa sisustankin aivan eri tyylillä.
Voihan ikävä!

Celestial´s American Beauty eli Booty, Tuuki, Tuuti, Tuutti, Tuutikki, Tukiainen ja Tuuki Boogie Woogie. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja tämä lapsi sattuu olemaan ruskeanaamio bicolour ragdoll-neiti, joka tykkää noutaa, seurata, jutella, leikkiä vedellä, ja ennen kaikkea aiheuttaa ylitsevuotavia rakkauskohtauksia. ♥


Toiveissa oli siis sohva, joka olisi sirompi, vaaleampi ja kissankarvaystävällisempi. Silloin mieleeni juolahti Ektorp. Tuo Ikean kaunein sohvamalli, jonka näin ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten Soilen Sisustus ja Sepustus -blogissa divaanimuodossa. Tänä päivänä kyseistä sohvaa bongaa monissa kodeissa, mutta liekö ihme, onhan sohva niin kovin kaunis! Harmitusta aiheutti vain se, että lähin Ikea löytyy miljoonan (oikeasti 350) kilometrin päästä. Etsiessäni toista sohvavaihtoehtoa, onnistuin bongaamaan paikallisesta huonekaluliikkeestä täydellisen Ektorp-kopion. Myyjän antama kuvaus luonnonvalkoisesta sohvahupusta kuulosti kauniilta murretulta valkoiselta, joka olisi täydellinen olohuoneeseen. Tyydyin sanalliseen kuvaukseen, sillä näytetilkkua kyseisestä kankaasta ei ollut saatavilla. Pettymys oli suuri, kun vastaanotin sohvan eilen. Näemmä vahvasti beigeen taittava ja hyvin likaisen näköinen kangas vastasi myyjän käsitystä luonnonvalkoisesta. Ei auttanut kuin marssia myymälään vaatimaan rahoja takaisin. Liike myönsi virheensä ja sain rahani takaisin, onneksi. Viiden viikon odotus meni kuitenkin kankkulan kaivoon, mikä harmittaa edelleen todella kovasti. Siispä ainoa jäljelle jäävä vaihtoehto on matkustaa Ikeaan sohvan perässä. Parhaillaan elättelen toiveita, että saisin viettää joulua sohvallisessa kodissa. Nähtäväksi jää, toteutuuko toive. Voihan mustikka!

Kuten kuvastakin voi erottaa, vertailukohtana toimivan valkoisen pitsin ja sohvan "luonnonvalkoisuuden" välillä on aika huima ero. Ja mukava kuviointikin kankaassa on, näyttää nimittäin valmiiksi likaiselta! Värissä erikseen ei olisi mitään vikaa, mutta ei se minun visiooni olohuoneen sisustuksesta sopinut. Harmi!

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Ei menny niinku Strömsössä

Onkohan siellä ruudun toisella puolen vanhan talon ensikertalaisremontoijia. Jos on, lämpimät osanottoni. Kun tämä remontti on ohi, vannon kiertäväni jokaisen remonttikohteen mahdollisimman kaukaa. Samaan kastiin tulee kuulumaan myös rautakaupat. Jostain kumman syystä takaraivossa asustelee pieni pelko, nimeltään elämäntaparemontoija. Sepäs vasta lystiä olisi, jos saisi remontoida eläkepäiville saakka. Hah. Ja jos en asu tässä talossa viimeiseen hengenvetooni saakka, mistä olen kyllä melkoisen varma, tahdon taloni rakennusvuoden olevan 1952 sijaan 2052. Tai 3052. Mikä tahansa vuosi käy, kunhan siihen mennessä on vain keksitty keino, jolla luoda ongelmitta täysin vatupassisuorat seinät ja tasan 90 asteen kulmat.

Pohdiskelimme poikaystävän kanssa, että kehittämistämme pienillä-kustannuksilla-suuret-ongelmat-kuntoon amatööripatenteista voisi luoda aivan oman kokoelmakirjansa, ja se kirja muistuttaisi kooltaan vähintäänkin kansalliseeposta. Olenko muistanut mainita sitä, kuinka yritimme koolata olohuoneen lattian uretaanilla. Kyllä, luitte oikein. Uretaanilla. Jos uretaanipulloista ei muuta hyötyä irronnut, aiheuttaa se ainakin naurunpurskahduksia allekirjoittaneessa edelleen. Tai mitenkä olisi se kerta, kun jiirikulma ei osunut kohdalleen, ja revimme konetiskitablettipaketista pahvia tasapainottamaan kulman kieroudesta aiheutuvaa ongelmaa. Tai miten olisi aivan tämä viimekertaisin, kun päädyimme kiinnittämään muovilistan nastoilla. Paineilmanaulain kun hajotti listan ja miniatyyriruuvit olivat loppu, kauppaankaan ei millään jaksanut lähteä. Joten voi mooses! Olen hihkunut tuhat kertaa, että seuraavaa talon omistajaa odottaa melkoiset yllätykset. Tosin näillä meidän kötöstyksillä talon eräpäivä umpeutuu jo ennen omaa lähtöpäätöstä.

Eivät ne ongelmat kuitenkaan pelkästään talon rakenteisiin jää, sillä tähän mennessä mikään taloon liittyvä ei ole ottanut onnistuakseen. Jopa verhojen ripustaminen tässä talossa vaatii rakettitiedettä. Yksinkertaisesti ilmaistuna kaiken kanssa mennään vain vaikeamman kautta. Siksi olemmekin alkaneet kutsumaan tätä huonon tuurin taloksi. Huonosta tuurista huolimatta, tai juurikin sen ansiosta, voimme muistella kaikkia toilailuja sitten, kun (ei jos, vaan kun!) remontti on ohi.

Päädyin jakamaan muutaman nurkan verran kuvamateriaalia olohuoneesta, joka antaa osviittaa tapahtuneesta muutoksesta. Kuvissa yksi olohuoneen nurkista aiemmin (vasemmalla) ja pintaraapaisu nykytilanteesta. Kokonaiskatsaus kyseiseen huoneeseen olisi tiedossa piakkoin, jos arvon herra Sohva suvaitsisi saapua tilauksesta.



    

maanantai 21. marraskuuta 2011

Senkin entisöintiä

Sisustusmakuni oli vielä muutama vuosi sitten suhteellisen moderni ja pelkistetty. Selkeät linjat ja yksinkertaisuus olivat äärimmäisen tärkeitä seikkoja, ja kotoisuudesta piti huolen kynttilät ja muutama pieni ja sievä esine. Silloin Ikean Expeditkin näytti todella hyvältä. Toisin on asianlaita nyt. Siirtyessäni rintamamiestaloon, sisustusmaku koki jonkinlaisen räjähdysmäisen muutoksen. Puutaloon, jossa oli narisevat portaat, kierot seinät ja huonosti kohdistetut jiirikulmat, ei sopinutkaan enää se tv-tason virkaa toimittava Expedit. Kulmikas divaanisohvakaan ei kokonsa, saati näkönsä puolesta sopinut yhdeksän neliön olohuoneeseen. Oikeastaan sänkyä lukuun ottamatta yksikään huonekaluni ei enää sopinut ajatusmaailmaani, jonka oli vallannut termit maalaisromanttinen, vintage, shabby chic, tanskalaisromanttinen ja romuromanttinen. Ainoa muutoksessa mukana seurannut asia oli mieltymys luonnonläheisiin sävyihin, mutta nekin aiempaa vaaleampina. Vielä vuosi sitten tasaisen värimaailman rikkomisesta piti huolen tehostevärit tekstiileissä, mutta enää ajatus harmaansinisistä samettikuvioiduista sohvatyynyistä ei tuntunutkaan omalta. Nyttemmin vaaleaa kokonaisuutta rikkovat luonnon omat materiaalit, joihin eräs ystäväni kehotti kiinnittämään erityisesti huomiota.

Sisustusmakuni heittäessä häränpyllyä kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota poikaystäväni nurkissa pyörivään senkkiin, joka oli luultavasti yhtä vanha, kuin itse talokin. Mikä oiva tv-taso Expeditin tilalle! Valitettavasti senkin todellinen kauneus oli naamioitunut Marimekon serviettiunikoiden ja halpojen vetimien taakse (tästä traagisesta kohtalosta oli vastuussa kyllä eräs toinen nainen, en suinkaan minä, heh). Lisäksi pöydän kansi oli ottanut kosteutta itseensä, ja oli halkeillut todella ikävästi. Tähän väliin voisin mainita asenneongelmani Marimekon kuoseja kohtaan, erityisesti Unikosta puhuttaessa. Onhan tuo suomalaisten ylpeys, mutta rajoittukoot elämäni ainoat Unikot penaaliini ja kukkarooni. Muuten en niitä kotiini tai elämääni tahdo.

Siispä aloitin kovan puurtamisen lipaston kanssa. Ensin yritin mennä sieltä, mistä aita on matalin; rapsuttelin liiman rypistämät serviettikuviot varovasti pois ja ruiskumaalasin senkin Betoluxilla. Voi voi, mikä virhe. Ehkä Unikko-kuosiakin hirveämpi vaihtoehto on valkoisen maalin alle peittyneet pörröiset Unikot. Ainoa vaihtoehto oli operoida senkin ongelmakohdat kuumailmapuhaltimella ja metallilastalla. Halkeillut kansi tosin vaati lisätoimia. Poikaystäväni ehdotti kannen korvaamista vanerilevyllä, mutta tämä särähti pahasti korvaani. En tahtoisi peittää upeaa ajan patinaa karkean ja tylsän vanerilevyn alle. Siksi tartuin tasohiomakoneeseen, sekä puupinnoille varta vasten suunniteltuun tasoitteeseen. Jopa tuli sileää! Nyt senkki odottaa tasoitekerroksen kuivumista yläkerrassa iltaan saakka, jolloin tartun vielä kerran hiomakoneeseen ja tasoitan kannen. Tämän jälkeen maalaan senkin ruiskun sijaan perinteisesti pensselillä välttääkseni valumat.



perjantai 18. marraskuuta 2011

Inspiraation lähteellä

Tänään tahdon asioita niin kovasti, että joku voisi erehtyä luulemaan uhmaiän iskeneen minuun 22 vuotta myöhässä. Tahdon kaiken nyt, tahdon välittömästi. En sitten, kun on aikaa tai rahaa. Tahdon tasan tarkkaa juuri nyt. Tahdon muun muassa vanhan valkoisen puusohvan keittiön nurkkaa koristamaan ja tahdon vuorata sen erilaisilla ihanilla tyynyillä. Tahdon kuluneen näköisen lankkupöydän, ja tahdon tehdä sen kaikista mieluiten ihan itse. Tahdon rakentaa aterimista varsin hauskan ja erilaisen valaisimen, tämänkin aivan itse. Tahdon reilusti yli seinän puoliväliin yltävät puolipaneelit ja niiden ylle maalaishenkeä huokuvan BoråsTapeterin ruututapetin. Tahdon tunkea tämän vanhan talon pullolleen taloon kuuluvaa vanhaa henkeä. Tahdon rakastua tähän taloon kerta toisensa jälkeen. Tahdon kaiken nyt heti. Ja tahdon tätä kaikkea siitäkin huolimatta, että keittiöremontti valmistui vasta noin pari kuukautta sitten. Tahdon aloittaa kaiken alusta, koska näin minä näytän kerta toisensa jälkeen tekevän! Teinhän sen jo olohuoneenkin kanssa. Kun ensimmäisellä kierroksella ei tullut riittävän hyvää jälkeä, aloitettiin kaikki alusta. Seuraavaksi vuorossa on näemmä keittiö. Saan varmaan lankkupöydän sijaan lankusta päähän, kun kerron suunnitelmistani poikaystävälle.



keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Tyyli-minä jäähyaitiolla

Mieltymykset ja kiinnostuksen kohteet ovat niitä asioita, jotka ennättävät muuttumaan lukuisia kertoja pienenkin ajan sisällä, eritoten meillä naisilla, ja vielä erityisemmin allekirjoittaneella. Muutokset näissä ovat suurimmaksi osaksi tahattomia ja näin ollen niitä on melko vaikea havaita lyhyellä tähtäimellä. Jossain vaiheessa sitä vain herää tilanteeseen, jossa aivopuoliskot tuntuvat vaihtaneen paikkaa - milloin ovat päällekkäin, milloin vierekkäin ja milloin toinen teillä tietämättömillä. En tiedä, koenko näitä muutoksia keskivertonaista useammin, mutta syytän asiasta n-geeniäni. Se vaikuttaa minuun varsin voimakkaasti!

Toinen muutosaltis, vaikkakin n-geenin tavoittamattomissa oleva asia, on elämäntilanne. Teoriassa tässä asiassa pitäisi tapahtua huomattavasti vähemmän muutoksia, mitä mieltymyksissä, mutta toisinaan suuria muutoksia saattaa tapahtua pienelläkin aikajanalla. Ajatusmaailmani muokkautuessa vaivihkaa taka-alalla, elämäntilanteeni ottaa draamakuningattaren roolin pitäen siitä huolen, että muutos ei varmasti jää huomaamatta. Haluaisin kaataa tämän seikan huonon tuurin harteille.

Lyhyestä virsi kaunis: Blogin perusti neiti, jolla oli pieni ja viihtyisä koti - täydellisesti sisustettu, täydellinen turvasatama. Kun rahoille ei keksinyt muutakaan käyttöä (ottaen huomioon kyvyttömyyden säästää), päätti neiti tarjota katetuottoa muodin- ja kauneuden alalla toimiville yrityksille. Olin todellinen laupias samarialainen eritoten eBayn myyjille. Nyttemmin blogia yrittää herätellä takaisin henkiin neiti, jonka kynnet eivät puolenkaan vuoden jälkeen ole oppineet kestämään hiomapaperia lyhentymättä. Vartalokaan ei ole vielä ymmärtänyt, että mustelmien tuottamisen sijaan energiaa voisi käyttää esimerkiksi kaloreiden kuluttamiseen. Mainitsemattakaan sitä faktaa, että allien taakse kätkeytyneiden hauisten ympärysmitta on kasvanut ainakin metrin verran.

Olen miettinyt blogia useasti suurella haikeudella. Olen miettinyt sitä pukiessani toistuvasti collegehousut ja hupparin päälleni. Olen miettinyt sitä vetäessäni hiukset nopeasti nutturalle. Olen miettinyt sitä harmitellessani jokaista maalilla pilattua vaatekappaletta. Olen miettinyt sitä myös joka kerta kävellessäni suosikkivaatekauppojeni ohitse tietäen, että jokainen ylimääräinen lantti menee joko maaliin, laminaattiin, paneeliin, listoihin, kodintekstiileihin tai huonekaluihin. Milloin mihinkin, mutta ei koskaan itseeni. Olen asettanut omat tarpeeni taka-alalle, jotta voin panostaa tähän taloon. Tahtoisin kutsua tätä taloa kodiksi, mutta siihen vaaditaan enemmän, kuin katto ja seinät. Koska en löydä sanoja kuvatakseni kodin tärkeyttä, lienee sanomattakin selvää, miksi haluan niin kovasti siihen panostaa.

Seurauksena siitä, että haluan tuloksia nopealla aikataululla, olen joutunut tekemään kompromisseja. Näiden kompromissien myötä olen passittanut hampaat irvessä tyyli-minäni jäähyaitiolle. Kesti vain vaivaiset kahdeksan kuukautta ymmärtää, ettei se automaattisesti tarkoita samaa kohtaloa blogille. Tämä tosin vain tukee minulle annettua tietoa siitä, että omistan harvinaisen hitaan sytytyksen. Siispä jatkan siitä, mihin viimeksi jäin, ja tuoden jotain uutta mukanani! Toivottavasti se saa positiivisen vastaanoton! :)

maanantai 14. marraskuuta 2011

Rintamamiestalo

Hupsista kupsista! Joko se on marraskuu? Huomenna tulisi tasan kahdeksan kuukautta viimeisimmästä postauksesta. Kyllä voi kerrassaan hävettää. Ei se taaskaan kiireestä johdu, ihan puhtaasti saamattomuudesta ja laiskuudesta. Ehkä tilannetta ovat edesauttaneet myös pienet ja vähemmän pienet muutokset elämässä. Katselin taannoin blogiani suurella kaiholla - päivä päivältä vanhenevaa viimeisintä postausta ja kävijälaskurin ammottavia nollalukemia. Tuntuu kuin blogi vain odottaisi poistamispäätöstä. Mutta en minä haluaisi tätä poistaa, en minä tätä luonut poistaakseni. Haluaisin pitää huolen, että blogi on olemassa vielä vuosienkin päästä. Tällä tahdilla ja asenteella se ei kuitenkaan taida ottaa onnistuakseen.

Ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä postausta, kävin kaikki vanhat kirjoitukseni läpi. Huvittumista herätti etenkin seuraava lause: "Välillä tekisi mieli muuttaa suurempaan asuntoon, jotta olisi enemmän tilavaraa sisustaa". Niin tosiaan. Lisää tilavaraa sisustamiselle. Että pitikin mennä moista sanomaan. Näiden kuukausien aikana 40 neliötä on saanut 60 lisäneliötä rinnalleen. Toisin sanottuna 40 neliön luhtitalo on muuttunut noin 100 neliön rintamamiestaloksi. Siinä onkin sitten tilavaraa sisustaa, ihan sellaisella mittakaavalla, että rahat ennättävät loppumaan ennen tilaa. Eikä se sisustaminen yksistään, mutta kun rintamamiestalon mukana tulee aina remontti. Kuka on esimerkiksi keksinyt vuonna 1952, että on ihan ok rakentaa talo vähän sinnepäin. Tai että ulkovessat ovat käytännöllisiä myös 30 asteen talvipakkasella. Tai että mitä enemmän pieniä huoneita, sen parempi. Tuloksena tästä jäljelle jäävät vain surkeat pohjaratkaisut, unohtamatta joka nurkan kattavaa kieroutta. Vatupassikin poksauttaa vesihelmensä ihan itsestään, nähdessään tämän talon.

Mutta toisaalta, onhan vanhoissa rintamamiestaloissa sielua ja karismaa, sitä ei voi kiistää. Lisäksi idyllinen rintamamiestalo antaa aivan loistavat edellytykset maustaa sisustusta maalaisromantiikalla. Ja niinhän se on, että talosta tulee koti, kun se tarjoaa ruumiille suojan ja sielulle lohdun. Eikös sisustus ja remontointi tähtää juurikin sielun lohtuun. Mutta voi tätä lompakon sisällä vaikuttavaa inflaatiota. Sielulleni on näemmä todella kallista tarjota lohtua, tai sitten sielulla on vain todella kallis maku!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...