keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Terveisiä saunasta!

Olipa elämä täynnä kiireyden aiheuttamaa kireyttä tai rauhallisuuden autuutta, pieni irtiotto arjesta tekee toisinaan hyvää. Toisille irtiotto arjesta tarkoittaa vaikkapa viikonloppumatkaa Pariisiin tai hemmottelulomaa kylpylässä. Vaatimaton luonteeni ei ole kuitenkaan keksinyt tähän mennessä parempaa keinoa rentoutumiseen, kuin rauhassa vietetty saunailta. Veikkaan, että toverit facebookissa ovat ainakin tietoisia tästä pyhästä rentoutumisriitistäni.

En koe olevani erityisesti saunaihminen ja rehellisyyden nimissä vihaan kovia löylyjä. Siksipä rentoudun parhaiten viettäessäni aikaa vain ja ainoastaan itseni kanssa, sillä saan saunoa juuri siten, kuten parhaalta tuntuu. Ja parhaalta tuntuu noin 60 asteen lämpötilassa löylyä toistuvasti heitättäen. Yleissaunat kierrän kaukaa, saan jo ajatuksestakin jalkasienen. Oman saunan autuuden löysin vasta vuosi sitten muuttaessani nykyiseen kotiini ja pahasti pelkään, ettei minua saa enää muuttamaan saunattomaan asuntoon kirveelläkään uhaten.

Ei kyse ole oikeastaan yksistään omasta saunasta tai tietystä lämpötilasta. Nautinnollisen asiasta tekee itse tunnelma. Sitähän on miljoona keinoa luoda tunnelmaa. Oma riittini on kuitenkin valon, äänen, tuoksun ja maun sinfonia – pesutilat valaisen pelkästään kynttilänvalolla, annan rauhallisten sointujen vaeltaa halki huoneiston, eukalyptuksen ihastuttava aromi löylyvedessä pitää huolen koko huoneiston sisäilman raikastumisesta ja siideri tai muumilimsa janon sammuttamisesta. Eikä rentoutuminen toki pääty saunomiseen. Se jatkuu aina suihkun puolelle aromiterapiana, jossa suosikkituotteideni tuoksu pääsee valloilleen. Pitkän suihkun aikana en jaksa murehtia vedenkulutusta, enkä kyllä mitään muutakaan. Ajatukset ovat vain hetkessä ja nautin täysillä joka sekunnista. Tämän jälkeen kääriydyn lämpöisiin vaatteisiin ja istahdan sohvalle viltin alle lukemaan uusinta Cosmopolitania ja Saraa. Tämmöisistä hetkistä elämäni parhaat palat koostuvat.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Face the facts

Valtaosa naisista meikkaa. Minäkin harrastan sitä ja varmaan luhtitaloni jokainen naisasukas syyllistyy samaan, ainakin toisinaan. Toivottavasti kukaan mies kuitenkaan ei. Nautin kovasti meikkaamisesta, sillä koen sen mukavana ja rentouttavana puuhana. Näin ainakin uskottelin itselleni vielä muutamia kuukausia sitten. Mukavaa ja rentouttavaa. Hoin sitä mielessäni kuin mantraa joka aamu seistessäni peilin edessä meikkisivellin kädessä. Mukavaa ja rentouttavaa. Mukavaa ja rentouttavaa. Eihän se sitä oikeasti ollut, kaukana siitä. Parhaimmillaankin meikkaaminen oli siedettävä pakonomainen rutiini. Joka-aamuinen kohtaaminen peilikuvan kanssa järisytti maailmaani, ja nyt ei todellakaan puhuta myönteisestä tunteesta. Luulisi, että vuosien saatossa omiin kasvoihin ja sen epäkohtiin tottuisi. Ei siihen totu. En minä vain tottunut. Joka aamu kohtasin peilistä kirkuvanpunaiset, kukkivat kasvot. Joka aamu tartuin tasaisesti vaihtuviin meikkituotteisiin ja läiskin ne naamaani kuin kanamunan pannulle. Turhautuneisuus puski esiin matrastani huolimatta. Ei se ollut rentouttavaa ja mukavaa, se oli ahdistavaa. Eikä ahdistus siihen loppunut, kun meikkipussi sulkeutui. Voi kun olisikin. Paksun meikkikerroksen taakse oli näennäisesti helppo kätkeytyä, mutta sen alla oleminen oli tukalaa ja vaikeaa. Jatkuvaa varomista, jatkuvaa korjailua. Sain tarpeekseni.

Mielessä pyöri milloin ihotautilääkäri, milloin kulkeminen pussi päässä. Jostain syystä päädyin kuitenkin apteekkiin. Selitin rasvaisen ihoni tilanteen, mutta sainkin liian vahvoilla tuotteilla hoidetun herkän ihon pikadiagnoosin. Hämmentyneenä asiasta päätin aloittaa apteekkituotekokeiluni halvimmilla mahdollisilla tuotteilla. Kaappasin sylillisen herkälle iholle suunniteltuja tuotteita ja annoin niin tuotteille kuin kasvoillenikin rutkasti aikaa. Mitä muutakaan olisin voinut. Neljän kuukauden aikana löysin kokonaisuuden, joka hillitsi kasvojani hieman. Ei täysin, mutta edes hieman ja jo se pieni edistysaskel antoi suurta lohtua. Vanhat meikit peseytyivät palasaippualla ja iho hoidettiin Acon tuotteilla. Toisaalta tähänkään päivään mennessä en tiedä varmaksi, oliko muutoksessa suurempi osa Acon tuotteilla vai ihonhoidon säännöllisyydellä. Kaiketi molemmilla yhdessä.


Silloiseen parannukseen tottuneena toivoin taas muutosta parempaan. Meikkiahdistus kun oli edelleen vahvasti läsnä. Mietin vaihtoa kalliimpiin tuotteisiin. Ehkäpä vaikka Avèneen, josta olin saanut aiemmin näytteitä. Vaihtoa en kauaa ennättänyt miettiä, kun heräsin tilanteeseen, jossa silmäni oli muurautunut umpeen ärhäkän tulehduksen vuoksi. Pari viikkoa elämäni oli puhdasta kidutusta. Ei tosin ainoastaan silmän takia, meikittömyyden myös. Olihan vaihtoehtona selkeästi pakkeloitu iho ja meikittömät silmät, mutta se näytti vielä hurjemmalta kuin perunamaata muistuttava ihoni. Pidempään jatkunut meikitön kausi ja ahkera ihonhoito kuitenkin saattoivat minut tilanteeseen, jossa ihoni oli lähes normalisoitunut. Punoittihan se edelleen, olihan siinä vikansa, mutta se voi silti hyvin. Tänä aikana aloin nähdä omat kasvoni uudessa valossa. Itseinhoni ja jatkuva epävarmuuteni oli tiessään. Katsoin meikitöntä minääni peilistä ja pidin siitä. Pidin luonnollisista kasvoistani jopa enemmän kuin meikatuista, sillä ahdistus, tukaluus, vaikeus ja turhautuneisuus - ne kaikki negatiiviset tunteet olivat tiessään. Olo oli vapaa. Ja vaikka luonnonkaunista minusta ei koskaan tule, se luonnollisuuden ja huolettomuuden tunne, jonka sain meikittömänä tai kevyen meikin kanssa, oli voittamaton. Sitä en vaihtaisi enää mihinkään. Voisinko siis sanoa, että silmätulehdus oli parasta, mitä minulle on tapahtunut? En saavuttanut ainoastaan parempikuntoista ihoa, vaan myös terveen itsetunnon. Nyt kuukauden verran itsevarmuutta ja elämäniloa nauttineena tunkisin uudelleen vaikka sata kissankarvaa rääpimään sidekalvoani, jotta saavuttaisin tämän lottovoittajafiiliksen! Aika hupaisaa, kuinka suuri merkitys pienillä asioilla voikaan olla kokonaisuutta ajatellen.

Mitkä ihonhoitotuotteet ovat vallanneet teidän kaappinne ja sydämenne?

torstai 17. helmikuuta 2011

Yllätys postilaatikosta

En tiedä, olenko vain äärimmäisen laiska, vai syyllistyykö moni muukin postilaatikon tyhjennysvälin äärilleenvenyttämiseen. Minä kuitenkin myönnän syyllisyyteni. Quilty as hell! Olen aivan tavattoman saamaton tarkistamaan postilaatikkoni sisällön. Toisinaan löydän itseni haaveilemasta postiluukusta. Kuinka nätisti postit sujahtaisivatkaan lämpöiseen eteiseen. Ei tarvitsisi tuolla talvipakkasessa raahata tuhannen kilon jäistä mainoslehtinippua käsissään Ei tarvitsisi miettiä Hannu ja Kerttu -sadusta tuttua leivänpalasten ripottelukohtausta lehtien valahtaessa sylistä joka askeleella. Onhan niitä puoli kuukautta vanhoja mainoksia kovin mukava sitten lukea, mutta postilaatikko ilman mainoksia on kuin asunto ilman kissaa! Ei semmoinen käy laatuun! Muuttaessani nykyiseen asuntooni näin postilaatikossani tarran “EI MAINOKSIA!”. Paniikissa hyökkäsin tarran kimppuun ja raavin sen talvipakkasessa irti. Sen jälkeen murehdin vielä pitkään, että mitä jos jokainen postinkantaja ei siltikään jaa mainoksia laatikkooni, vaan jättää sen tuttuun tapaan välistä. Ai että ei mainoksia? Kuinka sitä tietää huipputarjouksista ilman mainoksia?! Minä elän mainoksista! Joten kyllä, haluan jokaisen mainoslehtisen kuormittamaan laatikkoani ja käsivarsiani. Aamen.

Ajan päivittäin pyörällä postilaatikkojonon ohi. Pystyn oivallisesti seurata tilannetta, milloin kansi ei pysy enää kiinni. Kuljen siis joka päivä postilaatikkoni ohi, mutta en tyhjennä sitä. Miksikö? Koska se tarkoittaisi, että minun joutuisi nousta pyörän päältä, tarkistaa laatikon tilanne, jatkaa matkaa autokatokselle (kyllä, säilytän pyörääni autokatoksen alla ja olen yksi onnellisista autokatoksen omistajista, vaikka en omista itse autoa) taluttaen pyörää ja pidellen samalla posteja käsissäni. Täysin mahdoton yhtälö. Tyhjennän siis postilaatikon silloin kun se ei yksinkertaisesti enää pysy kiinni. Loogista.. Tai ehkä vain puhtaasti laiskaa?

Tänään postilaatikkoni kansi ei pysynyt kiinni. Tyhjensin laatikon eilen, tein kuukauden urotyön ja taas postilaatikon kansi sojottaa taivasta kohti! Mutisin hetken mielessäni ja järkeilin, että joko siellä on jotain isoa tai sitten minua on siunattu vain äärettömän huonolla postinjakajalla. No, siellä oli jotain isoa. Tilasin nimittäin taannoin Glorian. Olin unohtanut tyystin, että lehden ohella minulle luvattiin myös punottu laukku! Sehän se siis postilaatikkoni kantta ahdisteli ylöspäin!


Kuvittelin laukun puhelinmyyjän kuvauksen perusteella paljon vastenmielisemmäksi, mutta mielestäni laukku olikin oikein sievä. Yksinkertainen sievä. Tylsähkö sievä. No, minähän en ole yksinkertaisuuden suurin ystävä, joten päädyin pujottelemaan pienen mielenkiintoisen yksityiskohdan laukun olkahihnaan. Moinen kapistus kun on lojunut turhanpäiväisenä missä milloinkin. Siispä laukku sai pikaisen kasvojenkohotuksen!


Kohotusta sai myös laukun sisältö, kun rakas kissani päätti tutkia, mitä laukusta löytyykään. Ilmeisesti ei kuitenkaan mitään mielenkiintoista, sillä poistuminen tapahtui yhtä vilkkaasti kuin itse laukkuun sulloutuminenkin. Toki neiti muisti jättää vierailustaan mukavan karvapeitteen muistoksi. Voi kyllä Paris Hilton koirineen kalpenisi käsilaukkukissani rinnalla! No animals were harmed during taking this picture.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Welcome to my life!

Okei. Siis 2011. Uusi vuosi, uudet kujeet, niinhän sitä sanotaan. Vuodenvaihteen lupaukset jäivät kyllä antamatta. Tinastakin muodostui sellainen tekele, että oksat pois. Vuosihoroskooppi uhkaa tämän vuoden päätösten rakentavan uutta pohjaa elämäni seuraaville 28 vuodelle. Loistavaa. Eli ei mitään paineita, varsin kevytkenkäisesti mennään. Tai no voiko lihava käyttää sanaa kevytkenkäinen. Eihän ne kengät voi lihavan päällä kovin keveät olla. Oli miten oli, olen päättänyt vakaasti suhtautua tähän vuoteen harvinaisen optimistisesti, rakennan tästä vuodesta aivan loistavan. Ja hommat ei menekään suunnitellusti, ketä on syyttäminen. Onni kun lähtee omasta itsestä ja auttava käsi löytyy omasta hihasta.

No, optimisti, pessimisti tai realisti, vuosi on uusi ja se on fakta. Mutta miten on kujeiden laita. Tämä tyttö päätti sitten pistää blogin pystyyn. Ei toki kujeillakseen, ihan vaan ystävän innoittamana. Niinhän ne sanovat, kolmas (kyllä, kolmas) kerta toden sanoo. Typerät sanonnat. Niistäkin suurin osa on ihan käyttökelvottomia. Eivät tasan edes pidä paikkaansa, horoskoopeista nyt puhumattakaan. Mutta pelissä on siis suuri tyttö, suuret haaveet ja pieni kaupunki, pienet piirit. Tämä on rehdisti läski lifestyle blogini, joka tulee etsimään paikkaansa muiden joukosta tulevien kuukausien aikana. Toivotan blogielämän ja uudet silmäparit tervetulleiksi!

Nyt kokka kohti koillista ja uusia kokemuksia!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...