torstai 29. joulukuuta 2011

The never-ending to-do-list

Tänään kärsin megalomaanisesta luovuttajafiiliksestä. Päätin jälleen kerran kirjoittaa tehtävälistan, joka sivuaa remontointia ja pienimuotoisesti myös sisustamista. Listaan oli tarkoitus raapustaa kaikki, mitä mieleeni suinkin vain juolahti. Tämä lista tosin koskisi vain sisätiloja. Ulkotilojen stressimyrskyllä uuvutan itseni vasta siinä vaiheessa, kun sisätilat on saatu kuntoon. Uskoin hartaasti, että listan avulla pystyisin seuraamaan edistymistä paremmin, ja langatkin pysyisivät helpommin käsissäni. Totta tämä, mutta tehtävälistojen tekemisessä piilee aina pieni riski. Tällä kertaa paperilla kummitteleva remonttipainajainen nimittäin aikaansai fiiliksen, että koko listan kirjoittaminen oli järkyttävä virhe. Jos elin uskossa, ettei jäljellä ole paljoakaan tehtävää, olin niin väärässä, että ihan hävettää. Tällä hetkellä kertaalleen valmistuneessa keittiössä näyttää olevan kaikista suurin työ. Voi mooses! Stressi ja paineet ovat litistäneet minut muhkeasta pallerosta totaaliseksi pannukakuksi. Äh! Ilmaisen vinkin annan: välttäkää tehtävälistojen tekoa!

 Mustat pallerot ovat poikaystävän murheita, joissa ainoa tehtäväni on käskyttää ja päällepäsmäröidä! Haha.

Lisäksi edellisessä postauksessa mainittu tasopohdinta sai yllättävän käänteen, kun kaikista edullisin taso ei olisikaan se meidän keittiöön sopiva vaihtoehto. Kaiken kukkuraksi kalliimpi tasovaihtoehto kasvatti hintansa juuri kaksinkertaiseksi. Onneksi raha kasvaa puissa (huomatkaa sarkasmi)! Köh köh.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Tee-se-itse sängynpääty

Runkopatjat ovat ehdottomia suosikkejani sängyistä puhuttaessa. Minuun vetoaa niiden yksinkertainen olemus ja tietynlainen muunneltavuus, jotka mahdollistavat sängyn muokkaamisen jokaiseen tilaan sopivaksi. Kun runkokehikko naulitsisi sängyn perustyylin tietynlaiseksi, antaa runkopatja omistajalleen loistavan perustan luoda sängylle erilaisia ilmeitä ja yhdistelmiä. Toisinaan sängyn on hyvä pysyä vaatimattomana ja huomaamattomana. Tämän havaitsin yksiössäni, jossa suuren sängyn ei tarvinnut muistuttaa toistuvasti olemassaolostaan. Taas nukkumisen mekassa, itse makuuhuoneessa, sänky saa olla rehellinen sänky, eikä sitä tarvitse yrittää naamioida. Sama kuin yrittäisi piilottaa olohuoneesta sen oleellisimman, television nimittäin. Siispä sängyllä on lupa olla se suurimman osan huoneen pinta-alasta vievä pehmeä järkäle, johon olisi kiva kaivautua kiireen keskellä.

Esimerkiksi reuna- ja helmalakanat tarjoavat muiden vuodevaatetekstiileiden ohella helpoimman keinon antaa sängylle pikaista kasvonkohotusta ja aavistuksen linjakasta massiivisuutta. Mukavana lieveilmiönä helmalakana peittää samalla runkopatjan syntisen rumat taivute- tai tolppajalkarivistöt, ne kun eivät yleensä kauneudellaan häikäise. Hah. Vaikka täydellisen lakanan metsästys on vielä tehtävälistalla, jotain muuta sain kyllä joulupyhien aikana valmiiksi. Sängynpäädyn nimittäin. Runkopatjoissa yksi ehdoton suosikkijippo on mahdollisuus luoda tai ostaa juuri omiin tarpeisiin sopiva sängynpääty. Romantiikan rakastaja voisi päätyä ostamaan metallisen ja koristeellisen sängynpäädyn. Rouheutta mukaan saisi rakentamalla sängynpäädyn kuormalavoista (tätä harkitsin itsekin, mutta en halua edes tietää, mitä puun onkaloista löytyy, hrr). Puolestaan päätä seinään hakkaaville nukkujille superlonilla pehmustettu ja kankaalla verhoiltu vanerilevy voisi olla omiaan. Rasvaisilla hiuksilla ei kuitenkaan kannata tehdä sängynpäädyn kanssa tuttavuutta, sillä hyvinkin pian kangas alkaa näyttää likaiselta ja läntikkäältä.

Koska päälläni ei ole koskaan ollut moista yhteensopimattomuusongelmaa sängynpäädyn kanssa, ei pehmusteita ollut tarpeen miettiä. Sen sijaan mietin varastojani, joista löytyi tee-se-itse -asennetta, sekä paljon ylijäämämateriaaleja. Olohuoneen puolipaneloinnin ansiosta pyöröprofiilista paneelia löytyi metreittäin. Lisäksi maaliruljanssin ansiosta valkoista maaliakin oli tarjolla peräti neljässä eri sävyssä. Nurkista löytyi myös myrskyssä pirstoutuneen peilin raamit, joten sängynpäädyn teko olisi helppoa kuin heinänteko ja halpaa kuin saippua!


 Sahasin 18 paneelia määrämittaansa ja niittasin ne takaa kiinni kehykseensä.


Koska halusin hävittää kehyksen kultaiset yksityiskohdat, kävi värinvaihdos helpoiten ruiskumaalaamalla koko väkerrys. Tähän hommaan nakitin luonnollisesti poikaystäväni. Yksittäisten paneeleiden maalaaminen on kuraa! Tai tarkemmin ajateltuna maalaaminen on nykyisin muutenkin täyttä kuraa! Haha.


Ja valmis! Työtunteja tälle projektille kertyi ehkä noin kolme, joista osa selittyy sirkkelikammollani. Siispä paneelit katkaistiin käsisahan ja jiirilaatikon avulla. Hermojen katkeamiseen ei vaadittu kuin lyhyt pinna! 


Jos joulu meni sängynpäätyä rakentaessa, on tämä päivä mennyt puolestaan keittiöpohdintojen merkeissä. Keittiöongelmaan on tulossa helpotusta nopeammin, mitä uskalsin edes toivoa, sillä poikaystävä oli hyvinkin vastaanottavainen muutosidean nopeatempoisuudelle. Ensin kaavailin operaatiota yleismalkaisesti ensi vuodelle, sitten ensi kuulle ja nyt jo ensi viikolle! Toistaiseksi asiaa viivyttää vain tason saatavuus. Tuhlari saisi tason käsiinsä vaikka heti huomenna, pihi joutuisi odottelemaan tammikuun loppuun. Nähtäväksi jää, kumpaan kastiin me lukeudumme!


lauantai 24. joulukuuta 2011

Lihavaa joulua!


"Joulu on kuusenneulasten ja sammuvien kynttilöiden tuoksua,
ja hiljaista, onnellisen sykähdyttävää rakkautta,
ja lahjoja, ja unta, jossa kasvoja hipovat enkelin siivet.
"

Näiden Mika Waltarin sanojen myötä tahdon toivottaa kaikille herkullista joulua! Muistakaa syödä vailla omantunnon rajoituksia, ja paisukaa kuin pullataikina. Niin nimittäin minä suunnittelin tekeväni. Hihi!

Pssst. Joulun jälkeen luvassa olisi ensimmäinen DIY-aiheinen postaus! :)

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

Paketointipaja

Tämän päivän ohjelmaan kuului tätä:


Ja lopputulos punavalkoista mieltymystä mukaillen näytti jotakuinkin tältä:




Poikaystävän paketit (joita sattuu olemaan vain kolmasosa lahjoista!) saivat rinnukseensa maalikynällä sutaistun sydämen. Näin lahjat löytävät oikean saajansa yhtenevistä kääreistä huolimatta.



Täytyy sanoa, että pörheästi ja muhkeasti lahjanauhaan kuorrutetut paketit miellyttävät vuosi vuodelta vähemmän ja vähemmän. Kuvia katsoessani oikeastaan toivon, että jokaiseen pakettiin olisi eksynyt pelkästään pieniä ja sieviä rusetteja. Näyttää jotenkin niin somalta! Ja luultavasti kuvan linssiludekin kiinnostuisi pikkuruseteista huomattavasti vähemmän, mitä kiharaisista noilla-on-pakko-päästä-leikkimään naruista! Hihi. Huomenna olisi vielä tiedossa siivoamista, sen jälkeen joulu saa tulla! :)

maanantai 19. joulukuuta 2011

Keittiön suurin ongelmakohta

Otsikoksi meinasi ensin päätyä Keittiön ongelmakohta, mutta se olisi ollut aivan liian harhaanjohtava. Siitähän olisi voinut saada kuvan, että keittiössämme olisi vain yksi ongelmakohta. Hyvä vitsi. Täällähän ei varmasti ole neliösenttiäkään, jota ei voisi kutsua ongelmakohdaksi. Siispä nyt käsittelemme sitä suurinta ongelmakohtaa, emme suinkaan niitä sataa muuta ei-niin-suuresti-oirehtivaa ongelmakohtaa. Tähän rintamamiestaloon astuessani ainoat remontoidut kohdat olivat pesutilat ja keittiö. Molempien toteutus kärsi huonosta suunnittelusta, toteutuksesta ja sisustussilmän puutteesta. Lisäksi talon jokaisesta nurkasta huokui tekijöidensä taipumus saavuttaa keskinkertaisia tuloksia mahdollisimman halvalla, ja tapaa mennä siitä, mistä aita on matalin. Loistava esimerkki huonosta suunnittelusta ja asioihin sellaisenaan tyytymisestä (ergonomiaratkaisuista puhumattakaan) on keittiö.

Keittiön silmiinpistävin ongelmakohta on tällä hetkellä liian lyhyt taso. Alkujaankaan keittiön suunnittelemiseen ei ole uhrattu aikaa, ja valitettavasti sen näkee. Ikävintä on kuitenkin katsella jääkaapin ja tason väliin jäävää ammottavaa rakoa, joka on seurausta 34 cm mittavirheestä (miten noin suuren mittavirheen noin pienellä alueella voi oikeasti tehdä?!). Moinen asia tekee irrallisesti sijoitettavasta jääkaapista entistäkin irtonaisemman näköisen, kuten kuvasta voi päätellä. Mainittakoon jälleen, että tästä(kin) arkkitehtuurisesta aivopierusta on vastuussa edeltäjäni. ♥


Ennen keittiön remonttirevanssia olen suunnitellut hoitavani tämän asian kuntoon, sillä eihän se vaadi kuin yhden kaapiston ja työpöytätason lisää. Tietysti poikaystävälleni luonnehdin asian siten, että olisi ihan tosi kiva oikaista ongelma vuoden sisään. Vaan eipä tiedä armaani, että kaavailen operaatiota jo ensi kuulle. Ylläri! :)

perjantai 16. joulukuuta 2011

Kuvarikas postaus

Tänään minua ei puhututa, eikä kirjoituta. Minua vain harmituttaa. Liekö syy oman aivomadon, jonka seurauksena ulkomailta tilaamieni vetimien halkaisijat olivatkin tuplasti oletettua suuremmat, joten voihan nuppi vieköön! Nyt senkkimme siis odottaa edelleen niitä täydellisiä vetimiä, joita ei maailmalta tunnu löytyvän. Onko antiikkihopeisia vetimiä oikeasti muka näin vaikea löytää? Uskomatonta!

Koska bloggaaminen ei mielestäni vaadi aina kirjoittamista (johon minulla ei nyt selvästikään ole inspiraatiota), taidan antaa kuvien puhua puolestani. Olen ollut kotimme suhteen melko salamyhkäinen, ja aion olla sitä vastaisuudessakin – ainakin siihen saakka, kunnes edes yks huone valmistuisi kokonaan. Tai siis. Onhan keittiö jo valmis, mutta ette varmaan ole unohtaneet loistavaa ideaani käydä sen kimppuun uudelleen. Eli valmis keittiömme on valmiinakin keskeneräinen, koska en osaa tuottaa kerralla haluttuja lopputuloksia. Surkuhupaisa fakta, joka kertoo allekirjoittaneen tyhmyydestä. Hehe.










 

 

 

Kolme viimeistä kuvaa paljastavatkin, että yhden huoneen sisustus eriää muusta talosta selvällä sisustusteemallaan. Kokopaneloitu huone huusi saaristolaishenkeä ympärilleen, joten pitkän matkan kyläilijät saavat majoituspaikan merellisessä vierashuoneessa milloin vain! :)

maanantai 12. joulukuuta 2011

Lumiset terveiset

Sain juuri kolattua talven ensimmäiset lumet pois pihalta. Jännästi sitä kesän ja syksyn aikana unohtaakin, miten kenkkua puuhaa tuo lumenluonti voikaan olla. Lisäksi pieni lumikola tekee askareesta entistäkin suuritöisempää ja turhauttavampaa. Suurempi kola voisi olla ihan näppärä, sellaisen puskemiseen jopa minun voimani riittäisivät, kun kyseessä on vielä toistaiseksi kevyt lumikerros. Juuri nyt käytössämme on kuitenkin pieni kola ja minun lyhyt pinna. Näinä hetkinä kadehdin niitä, jotka saavat nauttia huoltoyhtiön palveluista.

Viikonlopun aikana saimme viimein koottua Ikeasta kuukausi sitten kotiutetun Dombås-vaatekaapin (MIKÄ NIMI!). Koska halusin kaapin päälle jäävän tilaa rottinkikoreja varten, oli kyseinen kaapintekele juuri sopivan matala yläkertaan, jossa huonekorkeus on nukkekotimaiset 2,3 metriä. Kaapin oli kyllä tarkoitus pönöttää makuuhuoneessamme jo aikaa sitten, mutta kokoamista oli viivyttämässä haluni hoitaa lattialistoitus kuntoon ennen kokoamisoperaatiota. Tiedättehän te listoituksen. Sen pienen viheliään homman, joka tuntuu siirtyvän aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen. Siinä ajan kuluessa silmä tottuu kyseiseen puutteeseen, eikä loppusissaan edes käynti kyseisessä huoneessa auta muistuttamaan listattomuudesta. Mjoo. Näin siis meillä.


Kaapin noustessa pystyyn tein kerrassaan mieltäylentävän huomion: suurempi kaappi tuntui havainnollistavan erinomaisesti lattian ja seinien kieroutta. Nämähän ovatkin talossa juuri niitä seikkoja, joita haluan korostaa entisestään, ehm. No, ei "pieni" vinous mitään. Pyllylleni meinasin lentää viimeistään siinä vaiheessa, kun sain kaapin vetimet käsiini. En villeimmissä kuvitelmissanikaan osannut odottaa törmääväni niin rumiin hantaakeihin, vaikka kyse olikin Ikeasta. Korjatakseni tämän hirvittävän vääryyden, kipitin ensitöikseni kauppaan. Nyt pöydällä kiinnitystä odottaisi kolme rehellistä rautavedintä, joilla painoakin on enemmän, kuin yhden höyhenen verran.


Lisäksi olin jo pitkään haaveillut hankkivani hurrikaanin, joten viimein ostosreissultani tarttui vetimien lisäksi mukaan lasimalja, jonka metalliosat olivat sävyltään kaunista ja hieman mattamaista köyhänmiehen hopeaa. Koska maljassa oli (useista kuperapohjaisista maljoista poiketen) piikki, ei pohjamateriaalin hankkiminen olisi ollut pakollista. Halusin kuitenkin kiviä mukaan tuomaan hurrikaaniin jotain väriä ja elävyyttä. Nyt tämä sisustustakan korvaava viritelmä jää odottamaan sisuksiinsa suurempaa kynttilää ja paikkaa olohuoneessa, jossa vallitsee tällä hetkellä kaaos paneelimaalauksen jälkimaininkeina. Haha.

torstai 8. joulukuuta 2011

Sitä Oikeaa etsimässä

Olen yrittänyt jo pitkään löytää Sitä Oikeaa, mutta olen alkanut menettää uskoni sen olemassaololle. Kuinka haastavaa onkaan löytää juuri se kaikista sopivin tuhansien vaihtoehtojen joukosta. Antakaahan kun kerron: sanoinkuvaamattoman haastavaa! Nyt emme tosin puhu kumppanista, sillä sellaisen uskon jo löytäneeni. Kuinka romanttista, hah. Tässä tapauksessa puhumme valkoisen maalin täydellistymästä.

Olohuoneen puolipaneeli on aiheuttanut minulle harmaita hiuksia siitä lähtien, kun se seinälle ilmestyi. En osannut aavistaakaan, minkä ongelman valkoinen väri voisi muodostaa. Siis ihan oikeasti. Valkoinen – ehkä maailman helpoin väri ikinä! Joopa joo. En ole fanaattinen väripoliisi, mutta tapetti, listat, laminaatti ja huonekalut asettavat aika suuret paineet löytää täydellinen maalisävy paneelille. Sävyttämätön valkoinen todettiin sudeksi jo ensimmäistä paneelirivistöä maalatessa. Maalarin-valkoinenkaan ei liiemmin aiheuttanut ihastuneisuutta. Sen sijaan komerosta löytynyt vaniljaa muistuttava sävy, Kamelia, vaikutti oikein potentiaaliselta ehdokkaalta, ja se päätyikin paneelien pintaan. Vaikka sävy ei ollut täydellinen, oli se riittävän hyvä – ainakin tähän päivään saakka. Pitkän, pimeän ja valottoman syksyn jälkeen olohuone kylpi pitkästä aikaa luonnonvalossa. Sen luonnonvalokylvyn luontoäiti olisi voinut kyllä jättää välistä, sillä se aiheutti vain itkupotkuraivarit. Olohuoneesta puuttui enää vain vihreä matto, ja värit olisivat kuvastaneet erehtymättömästi pääsiäistä. Vaniljaiseksi sävyksi luultu valkoinen oli valovuosien päässä valkoisesta. Tarkemmin Tikkurilan Tunne Väri -värikarttaa tutkiessani huomasin, ettei kyseinen pääsiäistipuvalkoinen ollut edes listattuna sävyllisiin valkoisiin, vaan puhtaasti keltaisiin. Hupsista. Voi kutun villit, taas kerran.

Jos uusi maalauskierros ei huvittaisi, olisi mahdollista operoida valaistuksen ja värilämpötilojen kanssa, kuulemma. Sen tiesin toimivan loistavasti, sillä saivathan kattokruunun kahdeksan hehkulamppua naamioitua tipunkeltaisen suhteellisen kauniin valkoiseksi. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ollut kovin energiatehokas ja viisas ratkaisu, sillä kyllä maalisävyn pitäisi miellyttää ilman ympärivuorokautista valaistustakin. Jokainen värien maailmaan tutustunut tietää harvinaisen tarkkaan, miten paljon nyansseja on olemassa. Jos siis mielii löytää sen The Valkoisen, sopii yrittää kerran jos toisenkin. Minä en yksinkertaisesti jaksanut alkaa pohtia, miten paljon tahdon unelmavalkoiseni taittavan okraan, tai kuinka monta yksikköä mustaa väripastaa haluan maaliini sekoitettavan. Olen saanut maalaus- ja sävypohdintakiintiöni täyteen jo noin puoli vuotta sitten. Nämä asiat saavat minut parhaimmillaan kananlihalle, pahimmasta ette tahdo edes tietää. Siispä marssin aivot narikkaan -taktiikalla lempirautakauppaani pyytäen tylsästi listavalkoista maalia, jonka uskaltaisin olettaa olevan idioottivarma valinta. Tämän jälkeen sipsutin miesten Tiimariin (ts. Biltemaan) ja hain miljoona miniatyyripensseliä, jotta "taidokkaasti" kiinnitettyjen listojen irrotukselta vältyttäisiin. (Tässä välissä minun ei varmaankaan tarvitse muistuttaa postauksestani, jossa kerroin jiirikulmien kohdistukseen käytettäneen apuna pahvia). Jos näilläkään eväillä ei tule miellyttävää lopputulosta, hyppään aivan varmasti kaivoon!

Kertokaahan, mitä valkoisen sävyä te olette seinämaalauksessa suosineet?

tiistai 6. joulukuuta 2011

Talvi tuli kylään!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi täällä on satanut lunta koko päivän, kuinka sopiva ajoitus. Maa on kauttaaltaan paksun lumikerroksen peitossa ja koko kaupunki on hiljentynyt itsenäisyyspäivän viettoon. Lähes autio keskusta lumisateen keskellä oli satumaista katsottavaa. Vaikka en ole koskaan liiemmin odottanut ensilunta, saati sydäntalvea, luminietokset ja pieni pakkanen nostavat joulumielen kyllä aivan uusiin sfääreihin. Etenkin tänä jouluna vatsanpohjaa kutkuttelee tavallista enemmän, sillä vietän joulua täysin aiemmista vuosista poiketen. Aion rikkoa perinteeksi muodostunutta kaavaa viettää kaikki joulupyhät vanhempieni luona. Tämän joulun vietämme yhdessä poikaystäväni kanssa omassa kodissamme saunoen ja fiilistellen. Suunnitelmissamme ei ole kuitenkaan eristäytyä muusta maailmasta kokonaan, sillä päivän pyhitämme ystävillemme ja alkuillan vanhemmillemme. Loppuillasta vetäydymme kuitenkin omaan rauhaan nauttimaan kahdenkeskisestä joulusta, joka olisikin ensimmäistä laatuaan. Jännittävää!


Iloisen joulumielen siivittämänä sain viimeinkin aikaiseksi valaista kuistiamme koristavat timanttituijat. Lapsenmielistä kikatusta ja kiljahtelua saattoi kantautua naapureidenkin korviin, kun kenkien alla tiivistynyt lumi, pieni mäki ja tennarit tekivät pystyssä pysymisestä aika ajoin hieman haastavaa. Vaikka sormet ja varpaat jäätyivät lähes tunnottomaksi valaisuoperaation aikana, ei haitannut yhtään. Niin kivaa oli antaa lapsettaa keskellä lumisadetta! Tuumailin tässä jälkeenpäin, että valot saavat kyllä koristaa tuijia läpi talven, sillä nehän valaisevat kuistia ja pihaa mukavasti – olematta kuitenkaan liian jouluiset. Siispä tunnelmaa piisaa joulunkin jälkeenkin. Voihan joulumieli rajaton! :)

maanantai 5. joulukuuta 2011

Kenkäongelmia sisustusparatiisissa

Kenkien suhteen minua viedään kuin pässiä narussa – enemmän on enemmän, koskaan ei voi olla liikaa ja aina tarvitsee vielä yhdet lisää. Niinpä niin. Kun säilytyskapasiteetti alkaa olla limitillä, juolahtaa mieleen, että ehkä kenkiä voikin olla liikaa. Ei tietenkään oikeasti liikaa, mutta liikaa säilytystä nähden. Ristiriitaisesti olen samalla niitä ihmisiä, joiden mielestä kengät eivät sovi siistiin sisustuskokonaisuuteen. Tai ehkä silloin, jos olisi tilava eteinen ja näyttävä avomallin kenkähylly, jota koristaisi muutamat harkitusti valitut Loubotinit ja Parikat. Eteisemme ei kuitenkaan ole tilava, ja ollakseni rehellinen, ei minulta edes löydy yksiäkään Loubotineja tai Parikoita. Ja vaikka löytyisi, tuskin säilyttäisin niitä eristämättömässä eteisessä pakkasen armoilla. Idea oli siis kuollut jo syntyessään.

Avohyllyjen ja Loubotinien sijaan meidän eteisessä on valkoiseksi maalattu vitriinikaapin alaosa, jonka sisältö ei jää arvoitukseksi tekstinsä ansiosta. Siispä hieman tyhmempikin vieras löytää pikaisesti jalkaan vedettävät pistokkaat, jos mielii hengittelemään raitista ulkoilmaa filtterin kautta. Naurettavan pieneen kaappiin ei kuitenkaan mahdu montaa kenkäparia, joten sinne on valittu vain kaikista suurimmalla käytöllä olevat kaverit. Ne kyllä mahtuvat kivasti ovien taakse piiloon – toistaiseksi. Valitettavasti vielä tähänkään päivään mennessä kengät eivät ole ymmärtäneet siirtyä automaattisesti lattialta takaisin kaappiin. Siitä syystä lattialla on yleensä hyvin esteettinen kenkävuori, jota saa raivata useamman minuutin löytääkseen haluamansa kenkäparin.

Koska kenkäkaapin säilytystila ei anna enää yhdellekään uudelle kenkäparille tilaa, oli keksittävä jokin toinen ratkaisu. Kenkien ostolakko ei ollut yksi niistä. Olin miettinyt jo pidemmän aikaa laittavani eteisen toiseen nurkkaan jonkinlaisen korin, johon voisi helposti heittää ne kengät, jotka ovat kaikista ahkerimmalla käytöllä. Lisäksi hävittäisihän se samalla kenkävuoriongelmani, joka syntyy aivan liian suuresta vaivasta avata ja sulkea kenkäkaapin ovi. Eilen Kodin Terrassa listaostosten lomassa huomasin korien olevan 30 % alennuksessa. Sieltä nappasin yhden keskikokoisen pajukorin kainalooni, ja rokotin itseäni vaivaiset 14 euroa. Eilisen ja tämän päivän perusteella korihankinta on tuntunut helpottavan elämääni vähintäänkin suuresti. Ja onhan kengät korissa paljon kauniimpaa katseltavaa, kuin kenkäversio Mount Everestistä.


PS. Tein juuri 6 000 euron, 64 tuotteen tilauksen Ikeaan. Aika huimaa! Viimeksi harmittelin sitä, kun henkilökohtaisella asioinnilla Ikeassa olisi saanut Ektorp- ja Karlstad-sohvaostokseensa valkoisen päällisen kaupan päälle. Nytpä tarjous oli voimassa nettitilauksissakin, huippua! Säästö se on 39 euron säästökin!

PPS. Väkisinkin joulufiilis on vahvemmin läsnä, kun maan on peittänyt hentoinen lumivaippa! ♥

perjantai 2. joulukuuta 2011

Ikea takaa valkoisen joulun

Kun lähimmät Ikeat sijaitsevat Tampereella 370,7 km ja Haaparannassa 327,8 km päässä, ei moista matkaa huvittaisi tehdä sohvan vuoksi, jos on olemassa edes yksi vaihtoehtoinen ratkaisu. Tai eihän se minulle ongelma olisi, mutta poikaystäväni keksii kaikki keinot välttääkseen käynnit Ikeassa. Onpas kumma. Ensimmäinen ratkaisuyritys oli kytätä paikallisia myyntipalstoja, josko joku tahtoisi luopua omasta Ektorpistaan. Tahtoihan muuan mieshenkilö, mutta ne sohvat menivät kuin kuumille kiville alle sadasosasekunnissa. Olin liian hidas. Sen jälkeen Ektorpien saralla on ollut hiljaista kuin ruotsalaisessa iltakirkossa. Toinen vaihtoehtoratkaisu oli ostaa sohva paikallisesta liikkeestä, mutta se ratkaisu veti totaaliset vesiperät, kuten varmaan muistatte.

Parin kuukauden yritysrumban keskellä olemme palautuneet takaisin lähtöpisteeseen. Siinä sitä kohtasi sen väistämättömän faktan, että ainoa vaihtoehto oli hankkia uusi Ektorp Ikeasta, jos mieli saada haluamansa. Mutta miten? 149 euron riistopostikulut ja nettikauppa olivat ehdottoman poissuljettuja vaihtoehtoja. Moisten postikulujen edessä jopa halpa sohva muuttuu keskihintaiseksi tai kalliiksi. Ainoa vaihtoehto oli lähteä itse sinne Ikeaan, ja myös poikaystäväni ymmärsi sen. Siinä lähtöpäivää odotellessa kokeilin vielä onneani (Ai mitä onnea, eihän minulla ole ollut onnea sen jälkeen, kun muutin tähän epäonniseen taloon! Hah!) eri palstoilla kysellen, olisiko kukaan kiinnostunut Ikean kimppatilauksesta. Kun sen yhteydenottomäärän olisin arvannut, en olisi koskaan kysellytkään. Yhtäkkiä sähköpostini oli tukossa yhteydenottopyynnöistä, allekirjoittaneella sormet kipeänä kirjoittamisesta ja kurkku kuivana puhelimessa puhumisesta. Hetkeksi tuli sellainen olo, kuin ympärilläni olisi hirveä harakkaparvi ja viestini olisi ollut niin nätisti kiiltelevä hopealusikka. Tilanne päätyi kuitenkin siten, että maanantaina teen päätähuimaavan suuren tilauksen monien ihmisten puolesta, ja itse saan sohvani luonnollisesti postikuluitta. Loistavaa! Ja poikaystävä kiittää. Heh. Harmi vain, että itse myymälässä asioimalla olisi saanut Ektorp- ja Karlstad-kalusteisiin irtopäällisen kaupan päälle.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Ei menny taaskaan niinku strömsössä

Olen sotkenut ja pilannut vaatteitani kymmenillä eri maalisävyillä ja -merkeillä. Osaan kertoa kokemuksen syvällä rintaäänellä, että Bilteman halpamaali ei edullisesta hinnastansakaan huolimatta (19,90/ 5l) tarjoa riittävästi vastinetta rahoille, kun vasta viides kerros peittää jotenkuten. Tämän opin maalatessani porraskäytävän paneeleita kymmeneen otteeseen. Voin myös kertoa sen, ettei Lidlistä ostettu hitlermaali halua lähteä vaatteista, vaikka ne heittäisi pesuun välittömästi vahingon käytyä. Lisäksi (vinkkinä remontoijille) osaan myös kertoa, että Tikkurilan Remoplast on varmaankin markkinoiden halvin (8,90e/2,7l) ja hinta-laatusuhteeltaan parhain maali, vaikkakin A-pohjansa vuoksi sävytettävissä ainoastaan vaaleisiin sävyihin. Tiedän myös kertoa sen, että Betolux haisee järkyttävän pahalle järkyttävän pitkään, kiitos liuotinohenteisuutensa. Tämän sain kokea maalatessani portaita tärpättihuuruissa. Huolimatta vahvasta maalikäryistä ja ehkä liiankin kiiltävästä lopputuloksesta, halusin käyttää kyseistä maalia portaiden lisäksi myös entisöitävässä senkissäni. Nyt se on tehty. Enää vetimet puuttuvat, jotka olen pistänyt tilaukseen ulkomailta. Hurraa!


Senkki ei kuitenkaan ole tämän postauksen pointti. Teen siitä oman postauksen, kunhan vetimet vain saapuvat ulkomailta. Pointti on se Betolux, joka oli muka niin kivaa ja hyvää maalia. Entisöintioperaation jälkeen maalia jäi mukavasti yli. Silloin mieleeni juolahti porraskäytävä. Porraskäytävän umpinaisuus kun tuottaa pienoisia vaikeuksia tavaroiden siirtämisen suhteen. Portaat joutuvat koetukselle, kun toisessa päässä on kannattelemassa tällainen maailman onnettomuusalttein ja kömpelöin ihminen. Siitä syystä portaiden peilikiiltävä pinta on ottanut osumaa kerran jos toisenkin, milloin crosstrainerin, millon lepotuolin siirtämisen vuoksi. Nytpä minulla olisi maalia, jolla paikata portaat. No kutun villit.


Toimeliaana ihmisenä paikkailin eilen portaiden vekkejä, ja olin varsin tyytyväinen saadessani tuon takaraivossa kolkuttaneen työn pois listalta. Tänä aamuna oli ilo ylimmillään, kun talsin aamu-unisena portaita alas. Jokainen paikattu kohta hohkasi eri sävyn valkoista, kirkkaampaa valkoista, mitä itse portaat. Yön aikana portaani olivat muuttuneet albinoleppäkertuiksi! Hetken aikaa tilannetta tarkastellessani huomasin, ettei kyse ollut märästä maalista, valitettavasti. Harvinaisen hyvin oli maali kuivunut, kun ei edes kynnen räävintään reagoinut. Raahasin maalatun senkin portaiden vierelle, ja pintoja peilaillessani huomasin, että maalissa oli todellakin sävyeroa - ja paljon! Portaiden maali taittoi keveästi punertavaan valkoiseen, kun taas senkin maali taittoi keltaiseen (HUOM! Molemmat ostamani maalit olivat sävyttämättömiä perusvalkoisia!). Kiva homma oli tämä. Eipä siinä muuta kuin veitsi, vanulappuja ja tärpättipullo kouraan heti aamusta, ja paikkamaaleja rapsuttelemaan pois. Vaivaiset kahdeksan tuntia vierähti siinä operaatiossa. Kiitos kömpelyyteni ja huonojen työasentojen, on yksi sormistani turvonnut kaksinkertaiseksi, ja mustelmiakin on joka puolella. Tarvitseeko enää muistuttaa siitä huonosta tuurista tähän taloon liittyen? Heh.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...